Rakkauden Aika

Viime päivät ovat olleet raskaita. Olen joutunut taas kerran kohtaamaan elämän raadollisen faktan – läheiseni viedään minulta pois yksi kerrallaan. Olen elämäni aikana menettänyt isäni, hänen kaikki veljensä, äidin sisaruksia, kaikki isovanhemmat ja omia ystäviäni useita. Olen nähnyt monta kertaa enemmän hautajaisia kuin ristiäisiä. Aina kuitenkin surusta on selvitty ja jatkettu eteenpäin.

Tällä kertaa ottaa kuitenkin todella koville. Kuolema ei ole vielä koputellut ovelle, mutta lähellä ollaan. Kyse on äidistäni. Hän on sairastanut nyt 11 vuotta Alzheimeria, tuota viheliäistä sairautta joka vie hetki hetkeltä läheisen pois tästä tietoisuudesta. Olen pyrkinyt suhtautumaan sairauteen neutraalisti tutkimalla faktoja, lukemalla paljon sekä lääketieteellistä että kokemusasiantuntija tekstejä.

Alkuun pärjäsinkin ihan hyvin. Sairaus oli siinä ja sen kanssa oli elettävä. Huomasin miten äidin kunto heikkeni ja viimeiset vuodet ovat olleet keskustelussa samojen asioiden toistoa, sekä muita oireita jotka johtivat lopulta äidin siirron omasta kodista perhekotiin. Olen kiitollinen, että äiti pääsi perhekotiin. Siellä hänestä pidetään varmasti hyvää huolta, ja paikka oli hänelle jo ennestään tuttu lähijaksoilta.

Tällä viikolla äiti täytti 79 vuotta. Kävin viemässä hänelle kukkia ja juttelemassa kuulumiset. Kun tulin paikalle, perhekodin oma väki otti minut lämpimästi vastaan ja toivotti tervetulleeksi, samalla vähän varoitellen, että äidin kunto on mennyt tosi paljon huonompaan. Ensisilmäykseltä äiti näytti keinutuolissa samalta kuin ennenkin, mutta kun katsoin häntä silmiin, en nähnyt ketään. Kuin harmaa sumu olisi katsonut minua takaisin.

Jutellessa äiti toisteli samoja asioita, kuten ennenkin, tällä kertaa uutena kysymyksenä oli ”onko mulla vielä pitkä aika työelämässä?”. Ja joka kerta kun vastasin että hän ei ole enää työelämässä vaan eläkkeellä, yllätys oli yhtä suuri. Oli myös kivuliasta kuulla äidin kysymykset ”onko mulla lapsia?”, tai ”elääkö mun lapset vielä?”. Sanomattakin on selvää, että äidillä ei ollut hajuakaan kuka minä olen.

Alzheimerista sanotaan, että se on läheisten sairaus. Me joudumme katsomaan vierestä kun rakas ihminen surkastuu pois sekä psyykkisesti että fyysisesti. Joudumme katsomaan silmiin jotka eivät meitä enää tunnista, silmiin joista näkyy pelko – aivan kuin pieni lapsi pelkää ja kysyy katsellaan ”olenko minä turvassa?”. Ei auta vaikka kuinka rauhoittelet ja kerrot että kaikki on hyvin, susta pidetään täällä hyvää huolta, se pelko ei häviä katseesta.

Otan kiinni kädestä, äiti kysyy ”oletko täällä töissä?”. Nieleskellen vastaan ”en ole, oon sun tytär, Inga”. Siinä hetkessä tieto ilahduttaa, alle puolen minuutin tuo tieto on jo unohdettu.

Sain tällä viikolla eräässä työpalaverissa kuulla, että Alzheimeria sairastavien ihmisten määrä tulee Suomessa nousemaan satoihin tuhansiin lähivuosina. Jokainen sairastuva ihminen on perheelle tragedia. En haluaisi tätä kokemusta kenellekään, niin raastavaa tämä pikku hiljaa toisen menettäminen on. Olen päättänyt, että jos omalle kohdalleni diagnoosi tulee, en jää odottelemaan loppua. En missään tapauksessa halua, että lähimmäiseni joutuvat käymään läpi tämän saman polun millä itse nyt olen! Vihaan Alzheimeria! Vihaan sitä, miten se näännyttää ihmisen ja tuottaa tuskaa lähimmille!

Kiukku, suru, ahdistus ja pelko omasta tulevaisuudesta ovat maalanneet viime päivinä arkeani. Itku on ollut herkässä. Nytkin kyyneleet valuu tätä kirjoittaessa. Annan niiden tulla, jospa niiden mukana nämä paskat fiilikset jättäisivät minut rauhaan. En voi tehdä asialle mitään. Äiti kuihtuu päivä päivältä pois. Se on fakta.

Nyt kysytään omaa sisäistä voimaani, omaa valoani, rakkautta joka voittaa kaiken pahan. Jostain se on taas kaivettava pimeyden keskeltä esiin. Olen viime päivät lillunut kuin lehti järven pinnalla. Ilman päämäärää, ilman merkitystä, ilman uskoa. Ei tunnu hyvältä. Tänään aion nauttia auringosta, visualisoida kehooni valoa ja keveyttä. En suostu jäämään pimeyteen vaeltamaan.

Jos sinulla on elämässäsi läheinen, joka sairastaa Alzheimeria tai muuta vastaavaa kuolemaan johtavaa sairautta, toivon sinulle valoa ja rakkautta. Toivon, että näet elämässäsi olevan hyvän, ne arjen pienet asiat. Tiedän miltä susta tuntuu. Älä luovuta. Vaikka rakkaasi viedään pois, sinun elämäsi on arvokas ja ansaitset kaiken hyvän ja rakkauden.

Love wins, always.

Jos kirjoitukseni resonoi, ole rohkeasti yhteydessä joko suoraan täällä tai instagramissa @rakkaudenaika

Teen valmennuksia ja Reiki-hoitoja sekä kasvotusten Kangasalla, että etänä verkossa. Yhteydenottosi ei velvoita mihinkään, juttelen mieluusti tilanteestasi kanssasi, mietitään sitten yhdessä, voisinko auttaa sinua jotenkin.