Rakkauden Aika

Tänään on jälleen se kevään perinteikäs päivä, jolloin juhlistetaan kaikkia äitejä, isoäitejä, ja muita äidiksi itsensä kokevia hahmoja. Itselleni äitienpäivä on muuttunut vuosien varrella surun päiväksi. Tai ei ehkä surun, mutta haikeuden päiväksi. Itselläni ei ole lapsia, joka on oma valintani. Biologinen kello ei vaan koskaan alkanut kilahdella, eikä ympäristökään painostanut perheen perustamiseen (kiitos heille siitä!), joten lapset jäi tulematta. Sen sijaan olen ollut ”äiti” usealle koiralle ja nyt kissalle. Totta kai ymmärrän, ettei se ole sama asia, mutta kun rakastaa jotakin ihan vauvasta saakka ja huolehtii sen hyvinvoinnista ja kasvatuksesta, niin koen silloin olevani tälle olennolle lähinnä äitihahmoa.

Ehkä yksi syy siihen, miksen koskaan perustanut perhettä oli pelko. Ajatus siitä että tuo pieni ihmisen taimi olisi täysin minusta riippuvainen ja minä olisin vastuussa hänen kasvattamisestaan – puhumattakaan siitä valtavasta menettämisen pelosta, vaaran  paikkojen näkemisestä ja huolehtimisesta… Mulle oli ihan tarpeeksi tekemistä siinä, että yritin pitää itsestäni huolta! Tästä syystä mä olen aina sanonut, että äidit on superihmisiä! Jotenkin he huolehtivat sekä muusta perheestä, että itsestään ilman jatkuvaa pelonsekaista tunnetta toisten hyvinvoinnista. Eli hattu pois – äidit on superihmisiä! Itsestäni ei siihen hommaan olisi, vaikka uskallan väittää, että melko isoja vastuita olen elämäni aikana harteillani kannellut.

Nyt kun 50 vuotta alkaa lähestyä ja oma äitini on siinä kunnossa että hän ei tunnista mua enää, äitienpäivästä on tullut raskas. Tunnen valtavaa epäonnistumista ja häpeää siitä etten saa mentyä äitiäni katsomaan edes äitienpäivänä. Olen varmasti huono tytär, kun haluan suojella itseäni jättämällä vierailun väliin. Viimeksi kun vierailin äidin luona perhekodissa, olin näkemästäni shokissa useamman päivän. Itse hoitopaikka oli siis ihana, siitä ei ollut kyse, vaan äidin tilanteesta, miten huonoon kuntoon hän oli mennyt.

Herkkyys ei ole aina voimavara, joskus se on myös raskas taakka, joka tuo tullessaan myös häpeää kun ei pysty olemaan kova, olla aistimatta ilmapiiriä tai toisen energiaa. Tällä hetkellä koen häpeää siitä, etten ole äitini tukena hänen viimeisinä vuosinaan. Monta kertaa olen ottanut hoitajien puhelinnumeron jo eteeni puhelimeen, mutta en vaan kerta kaikkiaan saa soitettua ja sovittua tapaamisaikaa. ”Huono tytär. Häpeäisit.” –  soi päässäni, se sattuu. Haluaisin olla parempi ihminen, mutta en ole. Hävettää sekin.

Tuntuu, että äitienpäivä on yksi iso punainen vilkkuva huutomerkki joka muistuttaa lapsettomuudesta, ja äidin lähestyvästä poismenosta. Voin vain kuvitella millainen tämä päivä on heille, jotka toivoisivat enemmän kuin mitään muuta, että saisivat olla äitejä, mutta luonto on päättänyt toisin. Itse päätin noin 16 vuotta sitten luovuttaa munasolujani, jotta voisin omalta osaltani auttaa näitä ihmisiä jotka niin kovasti kaipaavat äidiksi tai isäksi tulemista. Harras toiveeni on, että lahjani meni perille ja jossain tuolla kasvaa paljon toivottu ja rukoiltu nuorukainen.

Vaikka tämä päivä on ollut raskas, ja päivän puuhastelujen taustalla on kumissut äitienpäivän tyhjyys – olen kuitenkin kiitollinen. Olen kiitollinen sinusta. Että saan kirjoittaa sinulle, sillä kirjoittaminen helpottaa omaakin oloa. Asioiden purkaminen ja selkeyttäminen on mulle terapiaa. Kiitos keholleni että mahdollistaa kirjoittamisen, ja kiitos ajatuksilleni jotka järjestytte päässäni samalla kun sormista valuu sanoja näppäimistölle. On niin paljon asioita joista voi olla kiitollinen, joka päivä. Tänäänkin.

Toivon sulle lempeyttä äitienpäivän iltaan ja iloa alkavaan viikkoon!

Jos kirjoitukseni resonoi, ole rohkeasti yhteydessä joko suoraan täällä tai instagramissa @rakkaudenaika

Teen valmennuksia ja Reiki-hoitoja sekä kasvotusten Kangasalla että etänä verkossa. Yhteydenottosi ei velvoita mihinkään, juttelen mieluusti tilanteestasi kanssasi, mietitään yhdessä miten voisin juuri sinun tilanteessasi olla avuksi.

Olet rakas ja tärkeä, olet täällä syystä sillä mikään ei ole sattumaa.