Rakkauden Aika

Alzheimer on läheisten sairaus, sanotaan. Niin se todellakin on. Elämässä ei ole montaa raastavampaa kokemusta kuin katsoa vierestä, kun rakas ihminen kuihtuu pikkuhiljaa pois sekä fyysisesti että mielestään. Omalla kohdalla tätä vierestä seuraamista on takana nyt yli kymmenen vuotta, ja ollaan tilanteessa jossa äiti on enää hyvin vähän tässä maailmassa. Ollaan ohitettu piste jossa hän ei enää tunnista minua, ja piste jossa hän pystyy asumaan vielä kotona. Me kaikki tiedämme mitä edessä on.

Näiden menneiden vuosien aikana kokemani tunne skaala on ollut valtava. Epätoivosta, toiveikkuuteen, syvästä menettämisen pelosta kiitollisuuteen että äiti on vielä tässä. Jos jotain, tämä sairaus on opettanut minulle paljon itsestäni. Olen joutunut konkreettisesti kohtaamaan elämän rajallisuuden sekä terveyden tärkeyden. Miten helposti me pidämmekään itsestään selvänä omaa terveyttämme, että saamme joka aamu herätä, nousta omin jaloin sängystä ja hengittää ilman apuvälineitä niin hyvin, että voimme harrastaa, liikkua, tehdä asioita ystäviemme kanssa. Puhumattakaan siitä, että herätessämme tiedämme missä olemme, kuka olemme, ja keitä ovat ihmiset jotka saman katon alla hääräävät aamutoimiaan. Että muistamme historiamme, ja osaamme suunnitella tulevaa. Pystymme peilaamaan asioita tähän hetkeen elämäämme – siihen joka on meidän omamme, ja joka on niin valtavan tuttu.

Kiitollisuus. Sitä olen tämän sairauden seuraamisen myötä oppinut rutkasti lisää. Mikään ei ole itsestään selvää.

Koen myös lohdullisuutta, sillä olen oppinut, että kaikki mitä tässä maailmassa tapahtuu, tapahtuu juuri niin kuin on tarkoitettu. Emme aina ymmärrä miksi juuri sillä hetkellä, mutta usein, vuosien kuluttua syy selviää kun palaset loksahtavat kohdilleen. Joskus tapahtuu asioita joita emme ymmärrä millään, mutta minua lohduttaa tieto siitä, että asioiden kuului mennä juuri näin. Mitä yhdelle ihmiselle tapahtuu, vaikuttaa niin moneen sieluun tämän maan päällä. Siksi voin katsoa tapahtumia myös ”näin tämän piti mennä, jotta joku toinen oivaltaa asioita”. Maailma ei ole keskittynyt minuun, vaan minua koskettavat tapahtumat voivat olla jollekin toiselle tärkeitä pysähdyksiä hänen matkallaan täällä maan päällä.

Kun ymmärrän, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin kuuluukin, voin päästää irti kysymyksistä kuten ”miksi tämä kohtasi juuri minua?” tai ”mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän?”. Ei tarvitse kysellä kun voin vaan todeta ”näin tämän pitikin mennä” – ja jatkaa elämääni. Kuulostaa helpolta mutta varmasti molemmat tiedämme ettei näin ole. Kun läheinen sairastuu, mieli haluaa vastauksia kysymyksiin. Se ei ole valmis päästämään irti ja luottamaan siihen että kaikella on tarkoitus. Olen itsekin tapellut mieleni kanssa vuosikaudet näiden samojen kysymysten kanssa.

Tappelin, kunnes nöyrryin elämän edessä. Ymmärsin, että mikään määrä kysymyksiä ei toisi äitiä takaisin. Kun luovuttaa, antaa periksi ja alkaa luottaa elämän suureen suunnitelmaan, saa sisäisen rauhan.

Miten se sitten tehdään? Miten luovutetaan? Tarkkailemalla ajatuksia ja tunteitaan. Kun kysymykset tai ahdistuneisuus nousee mieleen, huomaa ne, ja sano mielessäsi ”te ette ole totta, te ette tee minulle hyvää. Te ette ole totta, menkää pois.” Kuulostaa hassulta käydä keskustelua itsensä kanssa näin, mutta minua se on ainakin auttanut. Olen alkanut työstää samaa tapaa myös pelkojeni kanssa. Kun ne nousevat, sanon niille ”te ette ole totta, menkää pois” – ja mieleni rauhoittuu. Me itse luomme elämäämme ajatuksillamme ja tunteillamme, me siis päätämme miltä elämämme näyttää.

Mutta siihen on opittava, harvempi ihminen luonnostaan osaa ohjata ajatuksiaan aina positiiviseen suuntaan, en minäkään osannut, todellakaan. Jos tilanteesta oli mahdollista löytää pelko, minä se löysin! Esimerkiksi valvomani lapsen taaperrus ”kohta se kaatuu ja pää halki ja se on mun syy!!”, tai jo lapsuudesta muistan, kun ajoimme kaatosateessa pitkää matkaa ja näin vesiliirto varoitus kyltin. Aloin itkeä takapenkillä hillittömästi ja kun äiti kysyi mitä itken, olin kuulemma ollut täysin varma, että kohta me kuollaan kun ajoimme sateella niin kovaa. Jep, Inga 5v. on jo ollut ihan pikkuisen pelokas. Niinpä voit kuvitella minkä työn olen tehnyt tähän 48 ikävuoteen mennessä, ja itse asiassa vasta viimeisen kahdeksan vuoden aikana, että tähän on tultu. Matka on ollut pitkä ja kivinen, mutta suosittelen sitä joka ikiselle, sillä luottamuksessa on nykyään niin valtavan paljon kevyempi ja valoisampi elää.

Mitä sinä pelkäät? Mistä voisit päästää irti? Voisitko luottaa siihen, että kaikki menee kuten on tarkoitettu? Sinä luot elämääsi. Valitse viisaasti.

Jostain tuli kuuluisat sanat yhtäkkiä mieleeni, ja niihin on hyvä lopettaa. Voi hyvin.

MAY THE FORCE BE WITH YOU.

———————

Jos kirjoitukseni resonoi, ole rohkeasti yhteydessä joko suoraan täällä tai instagramissa @rakkaudenaika

Teen valmennuksia ja Reiki-hoitoja sekä kasvotusten Kangasalla, että etänä verkossa. Yhteydenottosi ei velvoita mihinkään, juttelen mieluusti tilanteestasi kanssasi, mietitään yhdessä miten voisin juuri sinun tilanteessasi olla avuksi.

Olet rakas ja tärkeä, olet täällä syystä sillä mikään ei ole sattumaa.